kuriiripostia

Vene on huollettu ja siivottu viimeisen päälle, mutta satama-aikaa on jäljellä vielä yli viikoksi. Nyt on vähän pallohukkainen olo: pyöritellään peukaloita, yritetään vähän laajentaa näkemystä tästä kaupungista ja joutessa luetaan dekkareita ja tarkkaillaan elämää muissa veneissä. Maanantaina pyöräilimme katsomaan nähtävyytenä mainostettua Castillo de la Luzin linnoitusta (1492). Linnoitus kyllä löytyi, mutta sitä ympäröivässä aidassa ei missään kohdassa ollut ihmisen mentävää aukkoa. Aita sinänsä oli tyylikäs, Corten- teräslevyistä tehty ja siinä oli leveä luonnonkivellä päällystetty sokkeli. Siis melko pysyvän oloinen rakennelma, ihan hieno. Istuimme sitten viereisessä puistokahvilassa katselemassa linnoitusta vähän kauempaa, kahvi oli kohtalaista ja aurinko paistoi. Mitäs näistä, maailma on täynnä linnoituksia. Onhan niitä.

Hokeman mukaan helpoin paluureitti Kanarialta mantereelle kulkee Karibian ja Azorien kautta, mutta siitä vaihtoehdosta olemme kuitenkin päättäväisesti irtisanoutuneet. Matkan varrella, kun eri satamissa on juteltu muiden veneiden väen kanssa, on tullut selväksi, että Marokon kautta on mahdollista ja itse asiassa mukavaakin tulla tänne Kanarialle. Myös sitä kautta manner-Eurooppaan joskus palanneita on tavattu ja netinkin kautta on saatu viestejä tästä. Paluu manner-Eurooppaan Marokon kautta on alkanut tuntua hyvältä vaihtoehdolta.

RCC (Royal Cruising Club) Pilotage foundation julkaisee erinomaista pilottikirjasarjaa. Meillä on alusta saakka ollut mukana Espanjan ja Portugalin Atlantinrannikon sekä Atlantin saarten kirjat. Jälkimmäisen Jaska osti jo yli vuosi sitten, kun pysähtyi Melinan miehistössä täällä. Painavan kirjan kotiin kantamisen jälkeen selvisi, että se olisi ollut halvempi Nurmisella Lauttasaaressa. Sitä paitsi siitä tuli syksyllä uusi painos, jossa oli paljon uutta tarpeellista tietoa. Sehän piti tietysti hankkia.

Mari oli nähnyt Nurmisen hyllyssä myös RCC:n Pohjois-Afrikkakirjan, mutta se jäi ymmärtämättömyyden puuskassa keväällä hankkimatta. Joulukuussa tilasimme sen Las Palmasista, kun rannassa oli sopiva kauppakin, mutta tammikuussa palattuamme ei kirjaa sitten ollutkaan. Kauppias kieltäytyi esteellä kuin vanha ratsuhevonen: liian hankalaa ja kallista, Kanarian tulli on aivan mahdoton jne. No, mehän tilasimme itse kirjan Nurmiselta ja pyysimme toimittamaan sen kuriirilla suoraan satamatoimiston hyllyyn R-laiturin lokeroon. Kirja maksoi kuusikymppiä ja kuriiri saman verran, minkä olimme tässä tilanteessa valmiit maksamaan. Kirja tulikin suitsait Lontoosta Lauttasaareen ja sieltä vielä samalla vauhdilla Madridiin saakka, mutta sitten selvisi kertalaakista, mitä EU:n tulliraja Kanarian ja Espanjan välillä tarkoittaa. Tulli olisi tarvinnut mm. meidän ALV- numeron. Usean puhelinsoiton jälkeen sovittiin, että veneellä liikkuvan yksityishenkilön osalta riittää kopiot kipparin passista ja maksetusta satamalaskusta (!). Skannausmahdollisuuden puuttuessa (annettu fax- numero ei toiminut) päätettiin sittemmin hyväksyä valokuvat ko. asiakirjoista. Jaska oli satamatoimistossa odottamassa, kun kirja tuli (satamatoimiston haluttomuudesta toimia veneiden sihteeristönä oli ennakkotapauksia), ja onneksi oli. Kirjan tulli- ja käsittelymaksut olivat noin kuusikymppiä (€), käteisellä. Jotenkin siinä ymmärrys rantakaupan rouvan kiihtymiselle kasvoi. Mari aloitti kirjan lukemisen innolla ja pian selvisi, että siitä puuttui sivuja. Painokoneen moka: kustantaja ja myyjä ilmoittivat oitis vaihtavansa sen kunnolliseen kappaleeseen. Arvatkaas, tuleeko se kuriirilla tänne? Juu, kyllä ei tule. Kalle ja Nea pakkaavat sen tavaroihinsa, kun tulevat tänne hiihtolomallaan.

Sataman laitureilla kiertelevät nuoret ovat merten peukalokyytiläisiä, jotka etsivät Atlantin yli menossa olevia, alimiehitettyjä veneitä. Matkalla seikkailuun, Karibialle, Brasiliaan tai väli- Amerikkaan, minne vain. Tarjokkaiden osaaminen vaihtelee silkasta innokkuudesta jonkin tason kokemukseen. Asiallisimmat ilmoitukset, miltei työhakemukset on nähty venealan liikkeiden ikkunoissa: niissä on erittelyjä osaamisesta ja tavoitteista. Laiturilla liikkuvien haaremihousuisten niittiposkien ja rastatukkien ulkoasusta on sinänsä turha tehdä johtopäätöksiä, Marin mukaan ne voivat myös viestiä rehellisyydestä: tätä on nyt tarjolla. Jaskaa kuitenkin arveluttaa toistuvasti nähty nopea, pitkäteräisellä stiletillä selviytyminen laituriporttien sähkölukoista. Ylimenon sesonki alkaa nyt olla lopuillaan, varteenotettavat gastitkin on ehkä jo värvätty.

Sarjassamme veneen nimiä esittelyvuorossa on Pasito Blancossa nähty moottorivene, sen nimenannossa on käytetty tunnettua jokamiehen filosofiaa: sovittamalla rouva/avovaimo/tyttöystävä jotenkin veneen nimeen, sitoutetaan ko. persoona aatteeseen. Saksalaisissa veneissä on usein nähty nimenä Akka, Jaskan mielestä kyseessä on siis rouvan mukaan nimetty vene. Oikeasti se tulee kuulemma Peukaloisen retkistä, siis Nils Holgersonia kuljettaneen Akka Kebnekaiselaisen mukaan. Kuvan myynti-ilmoitus yhdistettynä veneen nimeen luo tragikoomisen efektin, toivottavasti kuitenkin tahattoman.

Sataman vieressä on ravintola Embarcadero, jossa kävimme tiistai-iltana juhlistamassa telakointikauden loppua, Va benen vesillelaskua ja purjehduskauden -13 alkua. Päädyimme molemmat tilaamaan conchinilloa, pikkuporsasta. Marin espanjankirjakin hehkuttaa tätä kansallista herkkua monessa kappaleessa, sitä oli siis maistettava. Ruuan tulo kesti pitkälti yli tunnin ja nälkä kasvoi naapurien ruokailua seuratessa. Kun porsaat sitten tuotiin, sitä nälkää kyllä tarvittiinkin, sen verran isoiksi päässeitä ne porsaat olivat. Ruoka oli taas parempaa kuin viini. Tässä maassa kai sitten vaan on niin.

Jaskan Eeva-mummun kyvystä tunnistaa ihmiset ja heidän aikeensa yhdellä vilkaisulla olisi paljon hyötyä monen veneen elämää ja olemusta ihmetellessä. Meidän rannan puoleinen naapurimme on rungoltaan siistissä maalissa oleva rautapaatti, sen rekisterinumero viittaa svenska kryssarklubbeniin, mutta selvästikään sillä ei ole vuosiin liikuttu, perälippuakaan ei ole. Kajuutan ikkunat ovat kestomallia, kiinniruuvattuja peltiluukkuja. Puomin päässä heiluu edelleen jouluvaloverkko, joka kuitenkaan ei koskaan ole päällä, keulakannella kuivuu pyykkiä. Siellä asuu ilmeisen pysyvästi paikallinen perhe, kokonaan tai osittain. Paljon kysymättömiä kysymyksiä on jäänyt vastaamatta. Satama on täynnä tarinoita ja henkinen kasvu naapurikyttääjäksi on aloitettu. Pitäisiköhän meidän vähitellen kehittää jotakin mielenkiintoisempaa ajankulua?

We celebrated the end of yearly service, re-launch of Va bene and the beginning of the sailing season -13 by eating out in the restaurant Embarcadero, next to the dockyard. Eating out is here cheap, outside the capital Las Palmas even very cheap. In most cases the food is good and if you are a friend of Spanish wine – go for it. Our homebound trip goes probably via Morocco. We ordered one more pilot book from Nurminen Marine in Helsinki. The actual price of the book was tripled when we finally got it because the Canaries are not totally associated with EU. The combination of customs border and Spanish bureaucracy is a strong opponent, hard to beat. Jaska has collected photos of the funny names of the boats, here one example. /J/